Merediam portugalinvesikoirat: Ne ensimmäiset

Luulen, että jokainen kasvattaja jollain tapaa muistaa aina sen ihka ensimmäisen pentueensa. Minä olen yksi heistä. Muistan, kuinka ajatus pentueesta kyti päässä. Muistan kasvattajakurssin ja kurssin muut oman koirarotunsa jalostushaaveita päässään pyöritelleet kurssilaiset. Muistan kaikki terveystutkimukset jotka tulevalle emälle tehtiin. Muistan astutuksen ja tiineysajan vaiheineen. Muistan puhuneeni tuntikausia puhelimessa koko tämä ajan. Koko ajan läsnä oli jännitys, pelko ja huolikin, mutta myös kupliva ilo tulevasta. Tunsin olevani pienen pieni osa yhden rodun historiaa.

Synnytyksen muistan myös hyvin. Emä valmisteli petinsä huolella ja avautumisvaihekin kesti jonkin aikaa. Synnytys eteni vaiheittain. Yhden isomman kaverin, joka oli päättänyt syntyä jalat edellä ex-mieheni nykäisi ulos oikeassa supistuksen vaiheessa. Yhdeksän pentua syntyi kaiken kaikkiaan. Yksi pieni pojan rääpäle jaksoi elää 8 päivää. Sitten oli jo pakko viedä se eläinlääkäriin ja nukuttaa pois. Voin kuinka minä sitä itkin ja surin. Muut kasvoivat hyvin, söivät ja nukkuivat. Availivat silmänsä, ryhtyivät leikkimään ja opettelemaan koirana olemista.

Pennut muuttivat uusiin koteihinsa 8-viikkoisina. Kun aikaa kului, ymmärsin, kuinka onnekas olen ollut. Kaikki kahdeksan olivat juuri niissä kodeissa, mihin niiden pitikin päätyä. Tämä ei ole todellakaan itsestäänselvyys. Ne ovat tärkeitä, kovin tärkeitä ne ensimmäiset, siksi kun ovat niitä ensimmäisiä. Sydämeen sattui, kun välillä sairasteltiin, vakavastikin. Oli leikkausoperaatioita, tapaturmia ja diagnosoituja vaivojakin.

Toukokuussa 2020 sain ensimmäisen suru-uutisen. Ensimmäinen kasvattini oli kuollut, ensimmäinen kaikista. Silloin havahduin, että M-pentueeni on kohta jo 11-vuotias. Myös muista pentueista on menetetty rakkaita kasvattejani, aivan liian aikaisin. Jokaisen mukana tuntuu lähtevän osa sydämestäni. Ihan joka kerta ja ihan jokaisen mukana.

Nyt ensimmäisiäni on jäljellä neljä. Pentueen kaikki pojat ovat nyt kaikki siellä, minne kaikki koirat menevät kuoltuaan, siskonsa kera. Tätä kirjoittaessani neljä jäljellä olevaa ovat 13 vuotta, neljä kuukautta ja kolme päivää vanhoja. Maija, Justi, Meli ja Usva. Eläköön elämä heissä vielä hyvän aikaa!